Mietteitä Maaliskuun Musta kuun alla

Maaliskuu on talvesta kevääseen siirtymän sydämessä. Jonain päivänä lämpötilat nousevat plussan puolelle, seuraavana päivänä voi taas sataa lunta, olla kylmä ja pakastaa ja seuraavana päivänä taas aurinko paistaa ja lämmittää. Ilma vaihtelee, maisema vaihtelee, silti valo lisääntyy ja päivät pitenevät. Maaliskuu näyttää meille selkeästi, että elämä ei ole lineaarinen matka. Elämä on se, joka on ja tapahtuu. Elämä on luonto ja luonto on elämä, maapallon elämä ja kaikkien elävän maan päällä ja alla. Elämä, kuten meidän ihmisten elämänkaarikin, kulkee sykleissä, jotka nivoutuvat erilaisten siirtymien kautta. Elämäntapahtumat eivät tule järjestelmällisesti yksi kerrallaan, vaan jokainen vaihe synnyttää toisen. Synnytysprosessissa on jatkuva liike, joka hakee, yrittää, kokeilee, vaihtaa suuntaa, vaihtaa rytmiä, nousee, laskeutuu, nopeutuu ja hidastuu monta kertaa. Näin siirtymät toimivat. 

Olkoon siirtymä vuodenajasta toiseen, päivästä toiseen, olkoon siirtymä oman elämän vaiheen siirtymä… ne tapahtuvat sellaisessa olotilassa, jossa emme aina selkeästi ymmärrä mitä oikein on meneillään. Olo voi olla että, tuleeko ikinä kevättä, kesää, sadonkorjuuta tai talven lepoa? Tuleeko uudessa vaiheessa sitä, mitä tarvitsen? Pärjätäänkö silloin, kun siirtymä on ohi ja muutos asettuu? Siirtymisen aika pyytää, että otamme aikaa voidaksemme kääntää huomiomme omaan kehoomme ja omaan läsnäoloon, josta saamme tietoa siitä, kuinka oikeasti voimme ja mitä tarvitsemme. Siirtymiset pyytävät riisumaan kaiken turhan, kaiken joka ei ole aitoa, voidakseen paljastaa tietoa itsestämme. Siinä prosessissa saamme rauhassa herkistyä, synkistyä, tai mitä ikinä tarvitsisimme voidaksemme kohdata itseämme kokonaisesti ja löytääksemme oman totuutemme kaikkine voimineen, mistä käsin jatkaa elämää.

Meillä jokaisella on oikeus vaipua noihin prosesseihin. Se on perusoikeutemme. Luonnolle on selviytymisen edellytys voida välillä hidastaa ja sukeltaa omaan prosessiin. Sen ei pitäisi olla mitään ekstraa tai luksusta, minkä voi ehkä tehdä joskus lomalla lyhyesti (jos silloinkaan). Tämä siirtymän aika, se on kaoottisempi, luova tila, josta voi ajoittain nousta pelkoa, turvattomuuden tunnetta ja levottomuuden olotiloja. Tarvitsemme tunnetta siitä, että olemme kannateltuja, jotta pärjäämme näiden tunteiden kanssa. Tässä tilanteessa yhteys omaan ruumiiseen, yhteys luontoon ja ympäristön kannattelu ovat erittäin tärkeitä osatekijöitä siihen, miltä elämän omat siirtymät tuntuvat. Ovatko siirtymät elämässä vain uuvuttavia, kuuluttavia, harmillisen tai haitallisen tuntuisia vai onko siirtymät oivalluksia ja voimia antavia.

Metsä on minulle tila olla ja sen olemisesta ja yhteydestä  saan paljon, mm. itseluottamusta ja oivalluksia. Mietin jokaisella kerralla metsässä työskennellessäni, että miten väärin asiat ovat, kun lapset istuvat vaan monta tuntia koulun penkillä… Meille ihmisille ei anneta tilaisuutta tutustua itseemme, ilmaista vapaammin itseämme ja löytää omia voimavarojamme ja ainutlaatuisuuttamme… Kuinka väärin on, että ihmiset joutuvat taistelemaan oman sukupuolensa kunnioittamisesta, vaikka on täysin selvää, että me olemme erilaisia toisistamme ja että jokainen saa ilmaista itseään omalla tavallaan ja ylipäänsä olla se, joka on… Kuinka kuuluttava ja epäekologista on käyttää energiaa vihaamaan toista vain siksi, että ei ajattelee samalla tavalla kuin itse…Kuinka paljon menetämme siksi, että suhde omaan kehoon on kadoksissa. 

Ihmiskunnan historia, teknologia, erilaiset uskonnot ja myöhemmin median markkinointi ovat yrittäneet vakuuttaa meille, että me olemme ”puutteellisia” ja että meidän pitää ”korjata” itsemme ennen kuin voimme olla kelvollisia. Kuitenkaan sitä päivää ei koskaan tulee, koska aina on, tämän vajavaisen ajatusmaailmaan mukaan, jotain korjattavaa. Tämä ulkopuolisten viestien luoma riittämättömyyden tunne estää meitä luomasta aitoa suhdetta itseämme, muiden ja luonnon kanssa. Kehoyhteyden ja luontoyhteyden harjoittamisen ja opettamisen kautta olen kokenut, ymmärtänyt ja oppinut, että meissä on kaikki mitä tarvitsemme voidaksemme olla juuri sellainen ainutlaatuinen ja voimakas luonnon osa, joka olemme syntyneet olemaan elämän matkalla. Se mitä tarvitsemme, on kannatteleva tila, jotta voimme tunnistaa keitä olemme ja niin asettua yhteiskuntaan juuri sellaisina kuin olemme. 

Mietin kuinka paljon nerokkuutta, hyviä ideoita, älykkäitä ratkaisuja ja keksintöjä on jäänyt ilmaisematta, häpeän, syyllistämisen ja riittämättömyyden tunteen takia.

Minulla itselläni oli haastava lapsuus ja teini-ikä ja elin väkivaltaisessa ympäristössä syntymästäni asti. Samalla minulle kuitenkin tarjottiin luontoyhteyteen pohjautuva maailmankuva, johon liittyi myöskin tanssia, laulua ja muuta ilmaisua. Olen nyt toiminut 20 vuotta kehoterapian menetelmien ja ekosomatiikan harjoittajana. Koen erittäin tärkeänä, jopa ainoana mahdollisuutena nykypäivän tilanteeseen nähden, että meillä kaikilla ihmisillä olisi mahdollisuus luoda aito ja terveellinen suhde omaan kehoon ja oppia kokemuksellisesti, tuntea, todistaa, tiedostaa ja ymmärtää kuinka oma keho kannattelee meitä jokaisessa hetkessä elämän aikana. Kun koemme oman kehon kannattelua kohdamme elämää ja muita ihmisiä aidompi, omasta inhimillisyydestä. Tällä tavalla voimme luoda kestävän, tasa-arvoisen ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan.

Siirtymä talvesta kevääseen kaoottisessa ja luovassa tilassa, jossa eksyy, löytää, tuntee, hajoaa ja koostuu, monta kertaa uudelleen ja uudelleen on oikeastaan toivon ja mahdollisuuksien tila. Niin kuin kaikissa muissa siirtymissä, se ei ole mikään onnellinen nirvana, ei ole aina mukavaa ja monille se voi olla hyvin vaikeakin. Mutta miten muuten oppisimme seisomaan omassa voimassa, jos emme koskaan kaadu. Oletko nähnyt vauvaa tai taaperoa opettelemassa seisomaan ja kävelemään? Lapsi yrittää uudelleen ja uudelleen, oman painon suhteessa koko kehon, painovoimaa ja ympäristöä tutkien. Pehmeä pieni keho, joka vastaanottaa jokaisen kaatumisen uutena mahdollisuutena ylös nousemiselle. Näin me olemme aina syntymästä asti, emme oivalla omia voimiamme ellei meidän tarvitse käyttää niitä, koska ainoastaan silloin voimme kokea ne.

Siirtymän jälkeen ei ole paluuta samaan kuin ennen siirtymää, koska elämä vaan jatkuu ja jatkuu, näin se vaan on ja hyvä niin. Saamme todellakin luoda uutta parempaa, lempeämpää ja aidompaa elämää syklistä toiseen, siirtymästä toiseen. Pelko, turvattomuus, häpeä, kaikki ne hiljenevät, kun luot yhteyttä omaan konkreettiseen itseen, omaan kehoon, omaan luontoon ja sen suhteen kokemuksen myötä tunnet arjessakin, kuinka kehosi kannattelee sinua ja siitä olotilasta annat itsellesi luvan ilmaista itseään. Aito ilmaisusi on voimasi, se hajottaa esteitä, se avaa uusia polkuja ja mahdollisuuksia, se vapauttaa, se luo lisää rohkeutta itsellesi ja muille. Rohkeutta pysähtymään, rohkeutta olla lempeä ja herkkä elämän soturi.

Tämä teksti omistan erityisesti kaikille maailmaan lapsille, teille arjen rohkeimmille sotureille.

Rakkaudella,

Gabriela Ariana

2 thoughts on “Mietteitä Maaliskuun Musta kuun alla

    1. Kiitos kommentistasi, on aina ihana saada tietää että teksti on palvelu joku jotenkin<3

Vastaa käyttäjälle Gabriela ArianaPeruuta vastaus

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.