Joitakin mietteitä yhteiskunnasta

Jotta voisimme pelastaa maailman, tarvitsemme, mm., mahdollisemman ison joukon ihmisiä. Vain niin voimme olla varmoja siitä, että meillä on kaikki tarvittu. Isosta joukosta löytyy kaikenlaisia ihmisiä: jokaisella on omia ominaisuuksia ja lahjoja, joita voi hyödyntää luonnon ja ihmiskunnan pelastamiseen. Erilaisuus on siis rikkaus, koska kukaan ei osaa kaikkea täydennämme toisiamme, sillä niin on tarkoitettu.

Erilaisuuden kunnioittaminen kuitenkin vaati, muunmuuassa sen, että jokainen ihminen tietää itsestä ainakin jonkun verran. Ihmisen tulisi tietää omista ominaisuuksista, omista lahjoista ja kyvyistä ja hänen tulisi voida saada mahdollisuuksia ilmaisemaan niitä vapaasti, voida kokea, voida tutustua niitä ja voida tarjota niitä maailman hyväksi. Tarvitsemme siis tietoa siitä kuka on se niin kutsuttu ”itse”. Yhteiskuntamme tekee tähän kysymykseen vastaamisesta, eli itsensä tuntemisen tehtävästä aika vaikean.

Meiltä odotetaan usein sitä, että mahdumme ulkomaailman valmiiksi tehtyihin lokeroihin/rooleihin. Lokeroita on monia ja saatammekin helposti luulla että olemme vapaita, kun saamme päättä näiden lokeroiden välillä mihin niistä asetumme. Lokerot tai roolit, eivät kaikki ole huonoja, jotkut niistä ovat hyvin tarpeellisiakin. Itse koen ongelmallisena sen, miten nämä yhteiskunnan tarjoamat lokerot tukevat sitä että ylläpitäisimme systeemiä, joka ei ole hyvä luonnolle saati meille ihmisille itsellemme. Lisäksi lokerot syntyvät todella kapeasta maailmankuvasta, jossa käsitys ihmisestä on erittäin puutteellinen.

On vaan yksi osa-alue, jota halutaan kehittää tämän systeemin kautta ja se on rahan teko. Ihminen on joko se joka tekee rahaa muille tai se jolle rahaa tehdään. Raha on kaiken mittari, jopa silloin kun on kyse omasta arvon tunnesta. En väitä, että raha olisi pahasta, sillä se ei ole. Tarkoitan vaan että kaikki mitataan sillä, kuinka nopeasti ja tehokkaasti asiat tuottavat rahaa olkoon kyse sitten koneesta, tavarasta tai ihmisestä. Tällainen sairasmielinen tapaa arvottaa elämää on laitettu tasa-arvon, kunnioituksen ja  ihmisoikeuksien edelle jo liian kauan pitkin ihmisen elinhistoriaa.
 

Lokeroon mahtumista varten treenataan koulussa jo pienestä pitäen niin, että emme oikein oppi ja emme edes sittenkään tiedä miten lähtisimme tutustumaan itseämme. Monet ihmiset eivät ole tietoisia siitä, että se ahdistus, suru, riippuvuus tai masennus jota he kokevat johtuvat juuri siitä, että heidän aito olemuksensa, niin voimineen kuin kykyineen on tukahdutettu. Tukahduttaminen tapahtuu kun pyritään omalla toiminnalla mahtumaan lokeroon, voida olla ”hyväksytty” yhteiskunnassa. 

Haluaisin korostaa, että puhun tässä kokonaisvaltaisesta ihmisen olotilasta, enkä vain psyko-emotionaalisesta hyvinvoinnista. Tämä siksi, että kaikki ihmisessä toimii yhteydessä toisiinsa sekä on suhteessa ulkopuolisen ympäristön kanssa. Ihminen on yhtä-aika ruumis, mieli ja se energia joka ylläpitää kehossa elämää sekä mahdollistaa kehon toiminta. Tämä energia sisältää sekä tietoisia, että alitajuisia eli tiedostamattomia tasoja, jotka kaikki vaikuttavat kehoon, sekä mieleen. Minusta on järjetöntä kuinka vielä, kaikkien kokemuksien ja tieteellisten tutkimuksien jälkeen, jotka tätä asiaa ovat niin vahvasti todenneet, niin silti, vieläkään, lääkärit ja lääketiede maailmaa ei vielä avautuu tekemään yhteistyötä, esimerkiksi, liike -ja taideterapeuttien kanssa, tiiminä. Miksi nämä niin tärkeät somaattiset menetelmät eivät ole osaa sosiaali, kasvatus ja terveys järjestelmäämme. Miksi on niin vaikea ryhtyä muutamaan asioita, vaikka sitä näkee koko ajan kuinka, kuinka huonosti yhteiskunta voi? Mihin jää jumiin?      

Jaan hiukan omasta tarinastani. Vietin nuoruuteni Chilessä. Olin hyvin poliittisesti aktiivinen. Opiskelin yliopistossa pääaineeni, psykologian ja pedagogiikan lisäksi,  taloustiedettä, sosiologia ja filosofia. Käytännössä, arki-elämässäni antoi todella monia mahdollisuuksia omien kokemuksieni ja kohtaamieni ihmisten kautta, nähdä ja ymmärtää haastavia tilanteita, kuten siitä mitä köyhyys, rasisimi, syrjintää ja valtion terrorismi tarkoittaa. Tilanteessa oli usein kyseessä ihmisten perusoikeudet ja niiden puuttuminen. En siis puhu vaan täällä mistään idyllisestä tai epärealistisesta asemasta, sillä olen nähnyt paljon. Kokemuksiini peilaten tiedän että minulla on jalat maassa, kun sanon että ihminen on menettänyt omassa tarinassaan vapauden ilmaista, kasvaa ja kehittyä sellaisena kuin on. Toisiin sanoen, ihminen on menettänyt yhteys aitoon itseään, menettänyt yhteys luontoon ja menettänyt yhteys toisimme välissä ja tämä on kaikkien meidän ongelmiemme juuri.

Vapaus maailman tutkimiseen omalla rytmillä, omien kiinnostusten kohteiden mukaisesti, luo yhteyttä itseen. Mahdollisuus ilmaista sitä mitä meistä syntyy, luo yhteyttä itseään.  Tällainen yhteys on pohja terveelliseen suhteeseen niin itsen kuin muidenkin kanssa. Myös yhteys luontoon ja ympäristöön on tällöin selkeämpi ja vahvempi. Ihminen jolla on yhteys itsensä kanssa voi löytää pitkin elämää enemmän ja enemmän ymmärrystä siitä kuka hän on, mitkä ovat hänen omia lahjoja, kykyjään ja voimavarojaan ja asettautua niiden mukaan yhteiskuntaan.   

Miksi lapset menevät edelleen noihin luokkahuoneisiin istumaan rivissä monta tuntia päivässä? 

Minusta on järkyttävää kuinka lapsille opetetaan koulussa niin paljon asioita, jotka eivät ole tarpeellisia ja jotka eivät mitenkään palvelee ihmisten eivätkä maapallon selviytymistä. On ihan järkevä kysymys kun lapsi kysy ”miksi mun pitää mennä kouluun” koska koulun opetus suunnitelma ei näyttää olevan yhteydessä tai tekemisessä maailmaan tilanteeseen. Siksi väitänkin, että tarvitsemme kasvatusalalla suuren vallankumouksellisen muutoksen. Muutoksen tulisi liittyä siihen MITÄ ja MITEN koulussa opetetaan. ’Yhteistyön voima’, voisi ihan hyvin olla koulussa yksi pääaineesta, puhumattakaan kommunikaatiosta, tunteiden ilmaisusta, yhteisön luomista ja stressin hallinnasta. Toinen pääaine tulisi mielestäni olla kestävä kehitys, jonka tulisi olla läpileikkaava teema opetussuunnitelmassa.

Äitinä, olen kokenut vahvaa ristiriitaa siitä, että on pakko lähettää lapset kouluun. Koulussa he sitten tuntikausi istuvat ja pakottavat mieleensä kaikkea tarpeetonta.  Minusta kasvatus on sitä että kuljemme tiivisti lasten ja nuorten kanssa, jalat maassa sen kanssa mitä maailmassa tapahtuu. Kasvatuksen tulisi tarjota lapselle tilaa ja ymmärrystä siitä kuinka me selviydymme, ME, yhdessä, ihmiset ja maapallo, monipuolisesti, moniulotteisesti ja tasa-arvoisesti. Tämä tarve, täytyy olla se joka luo opetus suunnitelma. Opetus suunnitelma pitää palvella elämää. Kasvatuksen synty oli esivanhempiemme ajassa, varmista että meidän lapset selviytyvät ja heidän lapsetkin ja heidän lapsen lapset myös, mutta mitä nykyisin koulun tarjoavat? Tarjoavatko koulut työkaluja ihmisten ja maailmaan, elikkä luonnon selviytymiseen?   

Esivanhempien näkökulmasta, ihminen jolle ei tarjota mahdollisuuksia kasvaa omaksi itsekseen kuihtuu ennenaikaisesti ja on julma ja epäoikeudenmukainen kohdella ketään noin. Näin on ihminen loukkaantunut ja loukkaantunut eläin-koska olemme eläimet- kärsi, suree ja vihaa. Ja tämä tulee vaikuttamaan hänen ympärillä oleviin ihmisiin ja koko ympäristöön.

Me ihmiset olemme luonto, joten voimme seurata luontoa ja havainnoida miten ihmisyys voi, koska sitä mitä luonnossa tapahtuu, tapahtuu meillekin, samalla tavalla. Mitä luonnolle kuuluu?, kuinka se voi? se on ylikuormitettu, vahingoitettu, ylikulutettu, ”yli-puhdistettu”.

Uskon kuitenkin että meillä on vielä toivoa. Niin kauan kuin elämme, on jokaisen tehtävä se mitä voi. Kaiken hulluuden ja kaaoksen keskellä, meissä vielä elää samoin kuin ympäröivässä luonnossakin; kauneutta, syklien täyttymistä, liikettä joka luo voimaa ja ilmaisuvoimaa, joka luo mahdollisuuksia sekä synnyttää muutosta.

 

 

Vastaa

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.