Kuolemasta

Syntymä ja kuolema ovat osaa elämää ja mahdollistavat sen. Jos mikään ei kuole, mitään ei synny, jos mitään ei synny, mikään ei kuole. Ilman syntymää ja kuolemaa ei olisi mitään, sillä elämä on sykli ja syklien ylläpitämistä varten tarvitsemme liikettä, muutoksia, syntymiä ja kuolemia. Kevät ei synny ilman talvea, ei kesä ilman kevättä, ei syksy ilman kesää, eikä näin sadonkorjuutakaan tule. Omassa kehossa voimme myös havaita kuinka pahalta tuntuu, kun koemme olevamme ”jumissa”. Tarvitsemme muutosta voidaksemme elää. 

Nämä asiat yleensä ymmärrämme ensin hyvin rationaalisesti, järjellä. Tilanne muuttuu kuitenkin silloin, kun kuolema koskettaa omia läheisiämme.

Omia lapsuuden kokemuksia.

Lapset käsittelevät kuoleman teemaa kunnolla ensimmäistä kertaa noin 3-5-vuotiaina ja jälleen esiteini-iässä, jonkun aikaa ennen kuukautisten alkua tai ensimmäistä siemensyöksyä.

Henkilökohtaisesti pienenä lapsena ajattelin, uskoin ja tunsin, että kuolema oli jonkinlainen helpotus. Elin rankkaa lapsuutta, jossa koin paljon pelkoa päivittäin. Opin löytämään rauhan silloin kun kaikki nukkuivat, yöllä ? silloin pystyin minäkin nukkua rauhassa ja nähdä mahtavia unia! Tämän elämäntilanteeni takia ”poisnukkuminen” eli kuolema ei tarkoittanut minulle mitenkään huonoa asiaa. Näin usein näkyjä edesmenneistä perheenjäsenistä ja muista kuolleista, ja he näyttivät ”voivan hyvin”, joten en yksinkertaisesti ymmärtänyt miksi kuoleman piti olla niin vaikea asia, josta aikuiset eivät koskaan halunneet puhua.

Näin ensimmäistä kertaa kuolleen ruumiin kadulla ollessani 9-vuotias. Kun kävelin koulusta kotiin joen varrella olevaa puistotietä pitkin, näin niitä kaksi ? kaksi kuollutta miestä. Haju ja kuivunut veri ovat jääneet voimakkaimmin mieleeni. Se, mitä näin, ei kauhistuttanut minua fyysisesti niinkään paljon kuin se, mitä tiesin heidän kuolemastaan. Tiesin, että he olivat kuolleet väkivallasta, että he olivat olleet kauhuissaan ja yksin kuoleman hetkellä, ilman perheitään ja rakkautta, ilman yhteisöä ympärillä, joka puolustaisi, joka auttaisi. He kokivat äärimmäisen vahvan trauman juuri ennen kuolemaansa.

Elimme silloin diktatuurin aikaa Chilessä, ja jo 3-vuotiaana minulle alettiin kertoa miten asiat siellä menivät. Siksi 9-vuotiaana minulla ei ollut enää minkälaista kuplaa ympärilläni ja tiesin jo nämä faktat. Tiesin, että ei ollut harvinaista löytää kuolleita, ja miksi niitä saattoi löytää.

Olin kuitenkin luonnollisesti järkyttynyt. Reagoin silloin niin kuin yleensä tein pelkotilan aikana: laulamalla. Lauloin itselleni, lauloin heille, ja jokin minussa oli aivan varma, että se laulu helpotti näiden miesten ”kuoleman tuskaa” ? sillä koin, että siinä kuolemassa oli tuskaa. Joten koska olin lapsi (ja jo valmiiksi kova laulamaan), aloin laulaa, mutta laulussa ei ollut sanoja, vain jokin melodia. En muista kuinka kauan lauloin, mutta jossain vaiheessa tunsin, että lauluani ei tarvittu enää ja lähdin pois. 

Olin hyvin vaikuttunut siitä kokemuksesta. Hahmotin hyvin selkeästi kuinka laulussani oli ollut voimaa, mutta olin niin nuori ja täynnä kysymyksiä. Kun tulin kotiin, minulla ei ollut ketään muuta kenelle kertoa kokemuksestani kuin mummoni, joka jostain syystä vaikeni täysin, vaikka muuten oli aina avoin ja jutteli jopa linnuille. Tästä alkoi matkani perinnelaulajana.

Kun olin 11 vuotta vanha, yhden oman koululuokkani pojan isä kuoli maksasyöpään. Tämä avasi ymmärrystäni kuolemasta jälleen kerran kovin paljon. Siihen asti ajattelin kuolemasta kuin ”jo kuolleen ihmisen näkökulmasta” ? kuolema oli helpotus, silloin ei esimerkiksi tarvitse kokea enää ollenkaan pelkoa, ja lapsena, joka kamppaili pelon kanssa koko ajan, se tuntui hyväksyttävältä idealta. 

Mutta kaikki muuttui kun osallistuimme koko koululuokkamme kanssa tämän pojan isän katolisiin hautajaisiin. Kuinka kylmää ja etäistä kaikki olikaan, erityisesti papin puheet. Pojan äiti ja pikkuveli istuivat eturivissä, mutta heitä ei kukaan ottanut kädestä kiinni, eikä kukaan tukenut sitä äitiä ja hänen lapsiaan. Koko tilaisuus oli niin surullinen ja raastava, kaikki yrittivät olla paljastamatta tunteitaan, kaikki oli vaan uuvuttavaa stressiä. Jumalanpalveluksen lopussa arkku kannettiin ulos viiden miehen ja yhden 11-vuotiaan pojan, luokkatoverini, toimesta. Poika pidätteli itkuaan niin, että hänen kasvojensa väri muuttui, hänen leukansa tärisi ja kurkkunsa aaltoili, kun hän kerta toisensa jälkeen nielaisi itkunsa ja surunsa, kenties myös vihansa, oman isänsä menettämisestä. Ja sitten todellakin ymmärsin, mikä kuolemassa on niin vaikeaa: se raastava ja sanoinkuvaamaton suru, joka jää heille, jotka jäävät jälkeen ? kuolleen ihmisen läheisille. 

Tunsin, että sydämeni murtui suuruudesta ja ajattelin vain kuinka äärimmäisen yksinäistä, epäinhimillistä ja tyhjää oli tämä kuolemaan siirtymisen ”asetelma”, minkä yhteiskunta ja kirkko tarjosi. Hautajaiset loppuivat kokonaan parissa tunnissa ja vieraat vain lähtivät, ja piti jatkaa elämää ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mietin miten sellaista voi pyytää, ja eikö nyt vasta ala se meidän kaikkien hautajaisiin osallistuneiden ”työ”: meidän kaikkien sen perheen tuttujen ja ystävien tehtävä auttaa ja tukea. Tilanne oli kuitenkin toinen. Siitä ei vaan enää puhuttu, niin oli ”sopivampaa”, sillä kuolemamme on ”jumalan päätös” ja ”jumalaa ei kyseenalaisteta”.      

Sen jälkeen tulivat vielä omien läheisteni kuolemat: minun kaksi isoisääni ja rakas tätini tarjosivat samoja kokemuksia kuin edellinen. Lauloin iltaisin heidän puolestaan ja ihmettelin, miten tämä maailma on tällainen. Silloin 11-vuotiaana aloin pohtia onko aina ollut näin ja miten muuten voisi olla. Aloin vakavasti miettiä sitä, miten tarvitsisimme asioiden olevan kuolemaa kohdatessamme.

Syntymä ja kuolema kulkevat saman polun kautta

Nyt, jo aikuisena naisena, olen viettänyt noin 22 vuotta työskennellen siirtymäriittien parissa, joista viimeiset kuusi vuotta olen alkanut tarjota perinteistä saattohoitoa luonnon ja esivanhempien tiedon valossa. Uskon vahvasti, että tapa millä ihminen elää viimeiset hetkensä omassa kehossaan, sekä se, miten hänen läheisensä saavat tukea ja voivat edes jotenkuten valmistautua oman läheisensä kuolemaan ja niihin ensimmäisiin kuukausiin kuoleman jälkeen, on erittäin tärkeää. Jokainen kuolema ja syntymä vaikuttaa meidän koko yhteisöömme.

Kun äiti odottaa lasta, yhteisön kuuluu osoittaa hänelle tukea ja kannustusta. Äidin kuuluu saada synnyttää rauhassa synnytystiiminsä kanssa siellä missä hän haluaa synnyttää ja tavalla, jonka hän kokee parhaaksi itselle, omalle lapselleen ja perheelleen. Kun lapsi syntyy, hänen täytyy saada yhteisön kannustusta ja tukea, tilaa näyttää tunteensa ja kertoa omista tarpeistaan – ja tietysti saada tarvittaessa ammattilaisen hoitoa. 

Samalla tavalla tulisi olla kuoleman kanssa, jonka lähestyessä meidän kuuluisi oppia kulkea mukana ja tukea toisiamme. Ja vaikka joskus kuolema tulee yllättäen, ilman että olisi mitenkään edes ehtinyt pohtia asiaa ollenkaan – ja kenties varsinkin silloin tarvitsemme tukea, syliä, kannustusta ja konkreettista apua arjessa ja jopa byrokraattisten asioiden kanssa.        

Kannamme jo tarpeeksi traumoja siitä, että olemme jääneet yksin, eksyksiin oman kärsimyksemme kanssa. Tai siitä, että olemme piilottaneet omia tuntemuksiamme ja tunteitamme, myös kokeneet niistä häpeää. On aika herättää yhteisön voima, meidän sisällämme oleva inhimillisyys, meidän viisas luontomme (voimamme), joka ohjaa meidät auttamaan, tukemaan, palvelemaan muita, sillä se tietää, että kaikki mitä muille tapahtuu, vaikuttaa myös minuun ja kaikkeen ympärilläni.

 Se, miten ihminen syntyy tai kuolee juuri nyt tässä maailmassa, vaikuttaa meihin kaikkiin. Kukaan ei ole täällä irrallaan, vaan me kaikki olennot muodostamme tämän luonnon, tämän planeetan. Elämän jatkumo on meidän kaikkien käsissä ja emme voi ikinä rakentaa kestävää elämää ellemme avaudu ymmärtämään ja kokemaan aidosti kaikki syklien vaiheet, joihin kuuluu myös vanheneminen ja kuolema. Jokainen hetki elämän syklissä on tärkeä, niin kuin jokainen meistäkin on, kaikkien selviytymisen kannalta.

Uskalla olla mukana, sillä meillä on jokaisella jotain annettavaa. Ei tarvitse olla mikään ekspertti voidakseen auttaa muita. Kysy vaikka ”mitä tarvitset?”, tai yksinkertaisesti vain ole läsnä, kuuntele, tiedosta, todista, ole mukana.

Siirtymäriitit, siirtymäseremoniat, rituaalit ovat niin kuin veneitä tai siltoja, jotka vievät meidät jostakin paikasta toiseen. Ilman näitä veneitä tai siltoja emme pärjää elämässä yhtä hyvin. Yhteisö on sen veneen soutaja ja sen sillan rakentaja.

Vastaa

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.