Luonnon peili


Jälleen kerran luonnossa näemme sitä samaa, kuin mitä yhteiskunnassa ja yhteiskunnassa samaa kuin luonnossa; luonto ja ihmiset peilaavat toisiinsa.

 Avohakkuut historiaan -aloitteessa kirjoitetaan näin: ”Suomessa hakataan nyt enemmän metsää kuin koskaan ennen. Avohakkuut tuhoavat maiseman ja hävittävät tuhansien metsälajien kodit. Aiemmin tavalliset lajit, kuten hömötiainen ja töyhtötiainen ovat nyt uhanalaisia. Mustikkaa kasvaa huomattavasti vähemmän kuin ennen. Metsillä on myös tärkeä rooli ilmastonmuutoksen torjunnassa. Avohakkuut eivät ainoastaan tuhoa metsäluontoa, vaan hidastavat kamppailuamme ilmastokatastrofia vastaan. Samalla ne rasittavat myös vesistöjämme.”

Samalla uutisissa vyöryy vanhusten tilanne, heidän yksinäisyytensä, köyhyytensä, kaltoin kohtelu palvelutaloissa ja hoitokodeissa. Omaiset ja jotkut hoitolaitosten työntekijät kertovat tilanteista, joissa kyse on vakavasta epäinhimillisestä kohtelusta, joka vaikuttaa lähes kidutukselta.

Kehossani ja luonnossani kipuilen, suren ja raivostun, epätoivo iske hetkeksi… Lähden luontoon ja hengitän… Olen noin kolmen vuoden ajan kierrellyt palvelutaloissa tuomassa edes hetkellistä tanssin iloa, ajatuksena osoittaa vanhuksille suurta kunnioitusta, kiitollisuutta ja arvostusta. Joka ikinen kerta ja joka ikinen heistä kosketti sydäntäni. Esityksen aikana mietin samalla, että siinä on hän, joka ei enää voi puhua vaan ääntelee tai hän, joka tärisee Parkinsonin taudissa tai hän, joka ei enää kävelee tai hän, joka eksyy helposti ja hän, joka ei enää muista ja hän, joka on halvaantunut. He kaikki ovat olleet joskus pieniä lapsia, jotka tarvitsivat äiti ja isää ja tutkivat maailmaa. He ovat olleet nuoria, joilla oli unelmia, jotka oppivat pärjäämään sen mukaan mitä heidän ympäristönsä antoi, jotka tekivät työtä. He olivat myös rakastuneita ja kokivat intohimoa. Suuri osa naisista (juu! vanha rouva ON NAINEN) oli joskus raskaana, he synnyttivät, hoitivat lapsensa ja huolehtivat heistä. Siinä olivat entiset keski-ikäiset, jotka kasvattivat lapsensa, isät ja äidit. Muistan, miten esityksen lopussa menimme lähemmäksi heidän luokseen ja kutsuimme heitä tanssimaan, vaikka istualteen, käsikädessä. On vaikea selittää sanoilla sitä, miten pieni fyysinen kontakti avasi niin kauniin, voimakkaan ja eheyttävän inhimillisyyden ja elämäntunteen. Kun kysyin, että haluaisitko tanssia, niin puolinukkuvan naisen silmät avautuivat suuriksi ja mies, joka kärsi masennuksesta, nousi tuolistaan vaivalloisesti mutta päättäväisesti. Mies tarvitsi kolme minuuttia päästäkseen tuolilta ylös. Tiedän sen, koska kolmeminuuttinen musiikkikappale oli jo melkein lopussa ja laitoimme sen soimaan uudestaan. 

www_seniorit_uupi2011-15

Vanhusten kautta muistamme mihin kuulumme … Mutta tällä hetkellä, tässä yhteiskunnassa ajatellaan, että koska vanhus ei ole enää hyödyllinen, ei tuota enää rahaa, hänen lapsensa ovat jo aikuisia, hänen kehonsa on väsynyt, kipeä tai sairas, niin hän on arvoton. Koska hänellä ei ole arvoa, niin ei ole väliä, miten häntä kohdellaan. Eikö ole mitään ymmärrystä siitä, että me kaikki vanhenemme? Eivätkö hoitaja tai hoitolaitoksen johtaja muista, että hän myös vanhenee? Eikö tajuta, että jos maa on nyt jotenkin pystyssä, niin se johtuu siitä, että nämä vanhat ihmiset tekivät töitä sen eteen, eikö siinä ole mitään väliä? 

Ihmisten ja luonnon yhteyden kytkös näyttäytyy juuri näissä asioissa. Kun tajuamme TODELLA kuinka meidän ihmislajimme selviytyminen on riippuvainen luonnon selviytymisestä, niin kaikki arvot muuttuvat ja moraaliton rahankeräys loppuu saman tien. On aika tajuta syklisyyden merkitys meidän selviytymisemme kannalta. Avohakkuut vievät maasta voimia ylläpitämään vanhaa puustoa ja näin koko maasto menettää voimaansa. Nuoret puut kasvavat heikommaksi ja näin käy meille ihmisillekin jos/kun emme tajua vanhustemme ja ylipäänsä vanhenemisen arvoa.

Ihmetellin joskus kovasti chileläisenä sitä, miksi maassa, jossa ei ole maanjäristyksiä eikä tsunameja ei ole vanhoja puita enemmän. Miksi niin usein näkyy että ”vanhat puut” (vain 70-100 vuotta vanhat) kaatuvat myös itsestään. Huomasin että, tietysti ne kaatuvat, koska niiden ympärillä ei ole tarpeeksi muita puita, jotka antaisivat tukea. Puut siis tukevat toisiansa vahvasti juurten tasolla jakamalla ravintoa, hoitavia aineita ja muodostamalla vahvan verkon kaikkien puiden juurien kesken maan alla. Mutta ihmisten välistä puuttuu juuria. Annamme meidän vanhojen puiden eli ihmisvanhusten kaatua, jätämme ne yksinään kuolemaan. Näin jäävät kertomatta heidän kaikki kokemuksensa, heidän kaikki elämän aikana oppimansa oivallukset, pienet ja suuret. Jatkamme sokeina eteenpäin tekemällä yhteiskunnallisesti ja maailmanlaajuisesti samoja virheitä. 

Ei hakata enää metsiä, ei hakata enää vanhuksia, ei hakata enää nuoria, eikä lapsia. Nyt on kiire! Lopetetaan kaikenkaltaiset avohakkuut, nyt on aika ymmärtää, kehollistaa ja tajuta elämän arvo jokaisessa meissä, mikäli haluamme selviytyä.

Gabriela Ariana                                     

Vastaa

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.